Tuollaiset sanat alkaa tuottaa vaikeuksia ulkosuomalaiselle. On kuin rämää traktoria yrittäisi käynnistää kaivaessaan mielestään sanan oikeaa muotoa.

Vittu kun taas ahdistaa ja vituttaa. Galleristisetä mailasi ja sanoi, että se näyttelyni on nyt kumminkin keväällä, eikä syksyllä. Pelkään niin mielettömästi, etten jaksa, tai pahimmassa tapauksessa, etten edes välitä. En ollut eilen työhuoneella, enkä tänäänkään. Eilen nukuin ja hortoilin elukan kanssa kaupungissa. Tänään kävin terpalla ja apteekissa. Terppakin vaan vitutti, en luota siihen ja sen ylitsepursuavaan itseluottamukseen. "Kyl me hoidetaan sut kuntoon" Joo niin varmaan. 

Ei mutta tällä työtahdilla saan unohtaa kyllä haaveet taiteella elämisestä. Jos ei kerran itsekuria löydy. Pitää siis skarpata tai vaihtaa alaa. Omapa on valintani.

Tänään olen yksin (elukka seuranani) miehen luona, se menee kaljalle työkavereiden kanssa ja lupasi tulla kännissä kotiin keskiyöllä ja opettaa elukalle uusia temppuja. Perinteitä noudattaen ja kaikella rakkaudella tietenkin. Minä taas koitan miettiä ohjelmaa illaksi, keinoja, joilla pärjäisin illan ilman vessanpönttöhalisessioita. Jos tän yhden illan osaisin olla ihmisiksi. Vaikken ollut tänään töissä niin sen takia mun ei tarvitse pilata koko päivää.  Yhden illan vain.

Ajattelin siis mennä salille, ottaa pitkän kylvyn ja mahdollisesti rauhoittavan. Sitten käydä pikku kävelyllä korttelin ympäri ja tehdä ruokaa. En jaksa nähdä ketään. Tarvitsen lepoa. En jaksa tänään jännittää kenenkään ihmisen seuraa.  Tuntuu, että tuo syömisongelma on vain niin monimutkainen. Terppa sanoi, että töissähän sä pystyt olemaan yksin ja sietämään sitä pahaa oloa, sähän voisit siis maalata illan. Joo ja sähän voisit kanssa olla perjantai-illan täällä vastaanotolla, tehdä vaikka paperitöitä? Tekis varmaan sulle hyvää? Kokeiltu on kaikki keinot. Työhuoneelle olen paennut mörköjä vuosikausia, mutta kyllä ne silti saa kiinni. Pakenemisesta ei seuraa mitään hyvää, ei loputtomiin jaksa juosta. Möröt saa kiinni ja tunkee väkisin karkkia suuhun, ja sipsejä! Ja jos sanon etten voi syödä niitä niin ne tunkee leipää, pussikaupalla. Sais joku ottaa nuo möröt hengiltä.

Iltaohjelma on suoritettu siinä kahdeksan jälkeen ja mitäs sitten. Haluaisin levätä. En tiedä miten. Mä olin pienenä sellainen hyvin huomionkipeä. En ilmeisesti vanhempien vaikean elämäntilanteen takia kokenut saavani tarpeeksi hellyyttä. Muistan kuinka lääkärissäkin oli kiva käydä, kun siellä joku välitti ja tunsin itseni tärkeäksi. Nyt aikuisena, kun olen yksin, olen niin yksin. Vaikken edes oikein jaksa muita ihmisiä. Tuntuu, ettei ole mitään, eikä ketään, eikä millään ole merkitystä. En siis kestä oikein muiden ihmisten seuraa, mutten kestä yksinoloakaan. Saatan tipauttaa lasin ja antaa sen olla lattialla sirpaleina kun sen siivoamisella ei itseni kannalta ole mitään väliä. Henki kulkee kuitenkin, olkoon lasi siinä lattialla tai ei.

Kaikesta huolimatta yritän olla positiivinen. Ehkä näyttelyn aikaistamisessakin on tarkoituksensa, ehkä mulla olisi kahta kauheampi kiire kesällä jos nyt ajattelisin, että eihän tässä vielä tarvi hoppuilla. No nyt vittu tarvii. On elämässäkin (väliaikainen) tarkoitus kun joku muu sen on mulle kertonut, tässä tapauksessa galleristi. Niin ja mun poikaystävä on vihdoin tunnustanut rakastavansa minua mitä en ikinä uskonut siltä kuulleeni, itseasiassa jopa tunnusti sanoneensa sen jo aikaa sitten ensin. Muistan kyllä kun luulin kuulleeni väärin, naureskellen katkeranhilpeänä omille kuvitelmilleni. Totta se oli kumminkin ja se on sen teoillaan osoittanut.

 Aloitin kuntosalin taas neljän kuukauden äitiysloman (koiranpentu) jälkeen. Jäin heti koukkuun. Ihq olo kropassa.

Työhuoneella teen ihmeitä, pakon voimalla, kun vuokrat pitää kumminkin maksaa, eikä kehtaa näyttää galleristeille paskaa. Mutta on se silti ihmeellistä, maagista. Sitä raataa ihan toivottomana, menee aamuisin työhuoneelle, kun ei elämässä muutakaan ole, eikä enää voi perääntyä. On uskotellut kaikille, valehdellut osaavansa maalata, vain pakottanut itsensä kun on tähän suureen huijaukseen ryhtynyt, kuitenkin aina tietoisena siitä, ettei oikeasti oikeastaan osaa, eikä pysty, eikä ymmärrä.

Ja silti, tämä paskaduuni palkitsee itsensä! Se sotku kankaalla, jota ei osaa vielä nähdä minään muuna kuin säälittävän amatöörimäisenä painina värin ja pensselin kanssa, se jossain vaiheessa ilmoittaa, mitä se tarvitsee ja mitä minun pitää tehdä. Ihan kuin se idea, mikä päättäessäni maalata juuri tämän, katoaisi maalaamisen myötä ja palaisi takaisin entistä voimaakkaampana, varmempana silloin kun on eksynyt ihan väärille poluille, epätoivoon ja epävarmuuteen työn kanssa. Ja kun sen punaisen langan löytää uudelleen, tarraa kiinni juuri silloin kun se on katoamassa, silloin tuntee itsensä jumalaksi.

Eilen ilahduin tai ensin vihastuin kun työhuoneella joku koputti oveen. Siellä oli se vaahtosammuttimen kokoinen vuokraisäntä, imaami, pienen kirjekuoren kanssa, jossa luki nimeni, oikein kirjoitettuna! "Tää oli tonne toisen sisäänkäynnin ovelle jätetty" Kiittelin kovasti, avasin kuoren ja ihastuin. Leijona pastilleja ja lappu suomalaiselta kollegalta jonka tapasin näyttelyn avajaisissa muutama viikko sitten! Se oli kadottanut puhelimensa ja ehdotti pullakahveja uuden numeronsa kera. Herttaista. Ihan oli työhuoneelleni ajanut tervehtiäkseen tai lapun jättääkseen. Olisinkin jo vastannut sille ellen olisi jättänyt lappua numeroineen leijonapastilleista hurmaantuneena työhuoneelle.

Mä olen sellainen ihminen, jolle on ihan mahdotonta, ainakin nykyään, pitää kaikki langat käsissä, intiaanit kanootissa, tai muumit laaksossa. Aina jotain unohtuu, avaimet, bussikortti, kännykkä tai sen laturi. En voi tietää onko se masennuksen ja burn outtien aiheuttamaa aivojen rappeumaa, mikä tämän kaiken aiheuttaa, vai olenko se vaan minä.  Se ei ole hauskaa, se on turhauttavaa ja näännyttävää. Noloakin.

Huomasin, että sinä californialainen lukijani olet löytänyt viralliset nettisivunikin. En tiedä osaatko yhdistää.  Olisi kiva tietää sinustakin jotain.

 Terpalle oli aika tänään. On siinä herttainen täti, ja fiksu. Olen tässä parina päivänä pyöritellyt päässäni tätä tuskaista syömisongelmaani. Yrittänyt uskaltaa nähdä sen sinä mitä se on. 

Terpan kanssa puhuttiin siitä, miten lapsena koettu vanhemmattomuus ja varhaiset menetykset ovat luoneet turvattomuuden tunteen, joka on ja pysyy. Siihen minä tarvitsen bulimiaani. Elämässä on paljon muutakin kuin ruoka, ehkei niin ole aina ollut, mutta nyt sitä on ihan tarpeeksi ja ympärillä vielä mielin määrin kaikkea muuta ihanaa. Uskaltaisimpa aukaista silmäni sille muulle. Olen turvassa, pärjään aina. 

Viime vuonna sain paljon uusia ystäviä ja uskalsin rakastua. Ystäväpiiri koostuu monenlaisista (ja silti niin samanlaisista) ihmisistä, rikkaita ja köyhiä ja siltä väliltä, tyttöjä ja poikia ja siltä väliltä. Olen ylpeä heistä ja itsestäni.

Täälläkin myrskyää, en pääse työhuoneelle, kurkku on kipeä ja ajattelin hoitaa flunssan kerralla pois, turha sen kanssa on viikkokausia kitua.

Ukkokulta on ollut hirveän ihana palattuani kotiin. Se ei sano rakastavansa minua, mutta tiedän olevani rakastettu, se tuntuu ihanalta.

 Hyvää joulua blogin lukijoille vaikka te kovin hiljaisia olettekin. 

Minä olen menossa miehen suvun luo viettämään ensimmäistä joulua siinä porukassa. Ihan kivaa, rentoa sakkia ja koirakin viihtyy.

Jonkinlaisen joulustressin onnistuin saamaan, vaikka naurettavaltahan se kuulostaa, kun ei edes ole omia lapsia ja valmiiseen joulupöytään olen menossa. Mutta silti. En näköjään oikein siedä pientäkään stressiä enää. Harmi. 

Työhuoneella asiat luistaa, väripintoja syntyy vauhdikkaasti ja maalaaminen on mielekästä ja mielenkiintoista. Olen menossa omaa perhettäkin tapaamaan jouluna, en liian moneksi päivää.  

Ei oikein ole mitään sanottavaa kun elämä vaihteeksi kulkee aika mukavasti. Toivottavasti siellä teilläkin.

 Olen onnekas tapaus. Viimeinen työ myyty. 

Tänään oli hyvä päivä työhuoneella. Painin siniharmaiden sävyjen kanssa, en oikein osaa sekoittaa sinisiä. Mutta kaunis siitä tulee. Monta maalausta tulossa! montako niitä nyt siellä roikkuu yksinään, kolme, eikun neljä. 

Se toiseksi paras galleristi änki työhuoneelle ja määräsi näyttelyn toukokuulle ja silloin pitäisi kuulemma olla viisi uutta työtä. Kerroinkin jo J:lle että pääni nyrjähtää tänäkin keväänä ja hän sanoi ettei niin saa tapahtua. Ok, työskentelen jotenkin eri tavalla, maanisen innostuneena, nopeasti nykyään. Kai se järjestyy. 

Galleristi katsoi näpsimiäni kuvaluonnoksia, "miten sä saat ton tunnelman?". En mä tiiä, mä hyppään bussiin ja istun kunnes jaksan hypätä ulos. Kun on pakko, ja siellä sitten räpsin, pakonomaisesti, taikka kotimatkalla huomaan jotain ja huokaisen kun taas täytyy vaivautua kaivamaan kamera laukusta. 

Tänään seison kolme tuntia maalauksen edessä ilman taukoa. Välillä kumarruin sekoittamaan värejä pöydän ääreen, en millään meinannut löytää niitä oikeita. Etsin sellaista mintun siniharmaata, joka huokuu kylmää betonia ja pääsin lähelle, mutten ihan sinne. Miten joku näinkin tyhjänpäiväinen asia voi olla minulle tärkeintä ja kauneinta maailmassa.

 Mä olen kotona, J:n luona. J on iloinen. Minä jotenkuten. Itsetunto on ihan palasina. Olen oksennellut pohjoisen reissun aikana. En oikein kestä itseäni. Onko se sitä että muutun näkyvämmäksi  ja se pelottaa. Sitä viimeistä myynnissä olevaa maalausta on kyselty eri suunnista ja se tietää paljon rahaa. Miten niin taiteella ei elä?! 

Pohjoisessa löysin hienon kohteen maalattavaksi. Sormet syyhyää, tänään ostan kangasta. 2,6 x 1,4 metriä. Siitä tulee kaunis!

Tänään pitää myös maksaa laskut ja käydä lääkärissä, sekä ehkäisyneuvolassa. Jalat kramppaa, johtuneeko oksentelusta.

J on ollut vittumainen, mutta lähetin sille jo pohjoisesta viestin "meidän PITÄÄ puhua" ja jopas oli toinen ääni kellossa jo seuraavana päivänä. Kulta sitä kulta tätä. Hassua nähdä miten se niin suunnattomasti ahdistuu kun pitäisi puhua vakavasti. Ei pysty katsoa silmiin, puhuu hermostuneesti koiralle, yrittää vitsailla. Toisille on suotu pakenemisen taito.

Mutta kyllä ne sanat menee perille. 

Sitten avattiin pullo kuohuvaa, "pinkki shampanja sopii varmaan tilanteeseen, jossa tyttöystävä myy taulun" Ei se ole oikeasti vielä myyty, mutta olen ihan varma siitä, että se menee. 

Oli hiton hyvä päivä työhuoneella. Olin jo sunnuntaina käynyt pingottamassa yhden kankaan, jota jo tänään aloitin maalaamaan samalla kun pingotin toisen. Missään en ikinä ole niin varma kuin työhuoneella. Hyvinä päivinä vain tiedän tasan tarkalleen, kuinka asiat tulee tehdä, ja sitten teen ne. Maalaan keltaista valoa, heijastuksia ikkunoista lasissa. ohuin kerroksin, itsevarmana ja rauhallisena.

Eilen oli taas yksi mielenkiintoinen kohtaaminen. AAL-kokoukseen mennessäni huomasin, että siellä odotti vain umpihullu Eva, jota vähän kammosin ja pelkäsin valmiiksi. Eva on kauhean teatraalinen ja no, hullu. Esimerkiksi vessassa se puhuu kovaan ääneen itsekseen. 

Eva kuitenkin skarppasi ja alkoi puhua säästä siinä meidän odotellessa (joka sekin jo yllätti positiivisesti vaikken edes ole mikään säästähöpöttäjä). Siitä keskusteli siirtyi uniin, jumalaan, miehiin, kaikkeen mahdolliseen. Eva sanoo olevansa tunne-elämältään 12 vuotiaan tasolla, vaikka hän on yli kuusikymppinen.

Ei sinne sitten muita tullut, joten jouduttiin vetämään kokous kahdestaan, ja hitto vie kun me vedettiin se hyvin. 

Huomasin, ettei Eva ole se raivohullu mielipuoli jonkalaiseksi olin sen maalaillut. Ja hän kai huomasi, etten ole se tyhjäpäinen runotyttö, jolta ehkä vaikutan arkuudessani. Me huomattiin ymmärtävämme toisiamme harvinaisen hyvin. Hän esitteli lasten nalle puh reppuaan ja mietti että pitäisiköhän sen myydä(?) se, kun mitä muutkin ajattelee ja minä kielsin. Jos sä kerran tykkäät siitä, ja se ilahduttaa sua, niin miksi!?

Eva on uskonnollinen (tuputtamatta) ja sanoi uskovansa, että sillä että me jouduttiin vetämään kokous kahdestaan oli tarkoitus. Lopussa se ehdotti puhelinnumeroiden vaihtoa "kun tässä on tarkoitus tukea toinen toistaan, voit aina soittaa mulle jos ahdistaa". Tuonhan olen kuullut ennemminkin, mutta tällä kertaa tuntui, että hän tosiaan tarkoitti sitä, Hyvin kilttiä Evalta ja Evan jumalalta, joka oli juonitellut tämän kaiken.

Ihmeellistä, miten parina viime kuukautena olen tavannut ihan mielettömästi uusia ihmisiä, ja ne kohtaamiset on aina olleet vaikuttavia. Kerroin Evalle, että ihmiset ovat kommentoineet, että kasvoni silmien alueelta ovat jotenki "pehmenneet?" . Juuri niin Eva, pehmenneet.

Tänään yritän jaksaa työhuoneella vähän pitempään. Keskiviikkona kun lähden pohjoiseen ja haluaisin niin näyttää sille toiseksi paremmalle galleristille, että näillä näkymin saan kyllä kaksi eri näyttelykokonaisuutta tehtyä vuoden sisällä.

Eilen olin kotona yksin. Ahmin kyllä, mutta sain jostain voimia ja siivosin vähän. Tuntuu, että voimat alkaa nyt vasta palautua valmistumisen jälkeen. Ei mun pää vaan kestä jatkuvaa stressitilaa kuukausikaupalla. Sille ei voi mitään, mutta olin toisaalta ihan tietoinen seurauksista kun valitsin valmistuvani hinnalla millä hyvänsä ja ne rimat ylittäen, mitä itselleni olin asettanut.

Viimeiset kahvit naamaan ja töihin.

 Tekis mieli syödä taas koko maailma. Toissapäivänä söin viiden aikoihin salaatin falafelipyöryköillä ja kun illalla kahdeksan aikaan sanoin tarvitsevani iltapalaa mies kysyi pitääks sun oikeesti. No ei mun oikeesti pidä, voinhan mä jättää sen väliin ja vitut välittää sh-klinikan ohjeista ja tehä kaiken muunkin ihan niin kuin sillä hetkellä sattuu huvittamaan. Tästä teen johtopäätöksiä, että olen hänen mielestään ehkäpäs läskistynyt. No, mä teen kuten mulle sh-klinikalla sanotaan. Tämä normaalielämä on kuitenkin kivempaa kuin se laihdutus ja ahmimiskierre. Että sori vaan, jos se mun iltapalasyöminen nyt kauheasti haittaa.

Luulisin kuitenkin, että ahmiminen ja oksentelu haittais sitä enemmän. Iltapalan syömisen takia ei sydän voi esimerkiksi pysähtyä. Iltapalani oli silloin neljä falafelpullaa, kauheaa eikö? Normaalisti se on pari kolme desiä maustamatonta jugurttia ja vähäsen muroja tai hiutaleita. Kyse ei ole epäterveellisellä ruualla mässäilystä vaan ihan normaalista terveellisestä ruuasta (no falafelpullat poikkeuksena, parempi nekin kuin suklaalevy)

Kivempi kuitenkin herätä seuraavana aamuna normaalisti eikä sudennälässä suunnitellen miten ja milloin ahtaa koko karkkikaupan sisuksiinsa. Ja jos mun on pakko valita niin valitsen kyllä mielelläni syömishäiriöstä vapaan elämän kuin miehen, joka ilmeisesti haluaa, etten ihan kokonaan parane. Ja oikeastaan valitsisin vaikkei olisi pakkokaan. Niin siitäköhän tässä taas on kyse? Että minua tarvitaan tyydyttämään miehen suojelemis/huolenpitoviettiä, enkä siksi voi tulla itsenäisemmäksi, terveemmäksi ja vahvemmaksi ettei miesressukka kokisi itseään turhaksi? Pitääpä kysyä. 

Eilen illalla paha olo, kaikenlaisia pelkoja mielessä, jotka muuttuivat ahdistukseksi. En tiennyt mitä tehdä illalla J:n luona, joten lähdin kotiin. Otin kotona ensimmäiseksi puolikkaan unilääkkeen ja puolikkaan rauhoittavan, päätin sen jo kävellessäni. Sitten avasin television ja kiipesin sänkyyn ilmaisjakelulehden kanssa. Pillerit vaikuttivat nopeasti. Käperryin peiton alle, luin hitaasti ja katselin televisiota, alkoi väsyttää kiipesin alas, pesin hampaat, kiipesin ylös ja nukahdin.  Onnistuin viettämään kotona illan ilman syömishäiriköintiä, jei!

Tänään on päässä tuhat asiaa ja koitan selvitä.

Iso galleristi tuli käymään työhuoneella, "Joo mä haluan järjestää näyttelyn sun kanssa". Ei siinä sitten mitään. Kuinkas mä kerron tämän sille toiseksi isommalle galleristille? "Mä ajattelin juosten kusta sen sun näyttelyn kun mulle tuli parempi tarjous".  Lähinnä kai "Olen yli-ihminen ja teen kaksi erilaista näyttelykokonaisuutta yhtä aikaa". Itsekin tuon uskon.

Huomenna tulee kuljetusfiman sedät ja hakee kaksi maalausta pohjoisen taidemuseoon näyttelyyn. Yritin pakata ne kuplamuoviin, niistä tuli kuplamuovipalloja, joissa on teippiä väärin päin, ja koirankarvaa ja muuta kakkaa kuorrutteena. Sitten ne soitti kuljetusfirmasta ja kertoivat paketoivansa työt itse. Jaahas, hyvä tietää. 

 Jännittää se pohjoisen reissu, mukavalla tavalla. Onkohan siellä hyviä irtokarkkikauppoja? Onkohan siellä nättejä paikkoja kuvattavaksi? En ole istunut junassa pitkiin aikoihin. Kuuntelen äänikirjoja ja valmistelen puhetta. Ne maksavat mun hotellin ja matkat, mukavaa vaihtelua spurgualteregolleni nukkua puhtaissa lakanoissa.

Maalaaminen etenee hitaasti, koitan jättää ilmavia kohtia väliin ja maalata rennosti.

Jos muu ei auta, niin voihan sen aina maalata uudelleen valkoiseksi ja aloittaa alusta, voihan?

Toissailtana löysin nätin rappukäytävän, yritän pähkäillä miten sen sommittelen. Pitäisi taas hakea kangasta ja kehyksiä.